Höltän suvun viisi vuosisataa Mäntyharjussa ja Pertunmaalla (eBook)

Eero Nukari (Autor)

eBook Download: EPUB

2023 | 2. Auflage
660 Seiten
Books on Demand (Verlag)
978-952-80-5917-2 (ISBN)

Infos

Ensimmäinen maininta alkuaan Asikkalan pitäjään, sittemmin Mäntyharjun kuntaan ja välillä itsenäiseen Pertunmaan kuntaan kuuluneen Höltän kylän vanhimmasta tunnetusta asukkaasta, koko kylän kattaneen Höltän tilan isännästä Olli Paavonpojasta on vuodelta 1527. Sukukirjassa tarkastellaan hänen jälkipolviaan ja suvun laajenemista kantatilalta lohkotuille erillisille tiloille, naapurikyliin Anettuun ja Kuorttiin, laajemmallekin Pertunmaalle ja Mäntyharjuun sekä lähikuntiin kuten Heinolaan, Hartolaan ja Hirvensalmelle. Nykyisin Höltän kylän yhdeksästä suurimmasta tilasta kahdeksan on edelleen Olli Paavonpojan jälkipolvien hallussa. Isännät olivat sukunimeltään Hölttiä, kunnes vävyjä tuli isänniksi taloihin. Nykypäivänä Hölttä-nimi on vain yhden tilan isäntäväellä, muiden kantatilojen haltijoilla on nimenä Kiesilä, Kuhanen, Leppä, Törnroos tai Vekkeli. Suvun muita yleisimpiä sukunimiä ovat olleet Ahvenainen, Kärpänen, Marttila, Sauvala ja Volanen. Talojen, niiden isäntäperheiden ja sukulaisuuksien kuvausten osalta tiedot ulottuvat nykyaikaan. Sukutauluihin on yksityiselämän suojaamiseksi otettu vain henkilöt, jotka ovat syntyneet yli sata vuotta sitten. Perhekohtaisiin sukutauluihin sisältyy noin 6100 henkilön tietoja enimmillään 17 sukupolvesta. Henkilöistä 3680 on Olli Paavonpojan suoria jälkeläisiä, 1370 heidän puolisoitaan ja 1050 puolisoiden vanhempia. Liitteenä on taulukko Höltän kylän tiloista 1980-luvun tilanteessa. Kirjassa on 660 sivua. Nyt toinen, tarkistettu painos.

Eero Nukari, diplomi-insinööri, syntynyt 1948. Höltän suvun jälkeläinen. Eläkeajan harrastuksena sukututkimus.

Textauszug

Johdanto

Maa on niin kaunis -virren suomenkielisessä käännöksessä on tekstin ajatuksen muuttanut sanavalinta säkeessä ”miespolvet vaipuvat unholaan”. Alkuperäistä tanskankielistä, saksankielistä käännöstä ja Suomen ruotsinkielisen virsikirjan muotoa vastaisi paremmin teksti ”miespolvet vaihtuvat vuorollaan”.

– Unholaan vaipumisen vastapainoksi sukututkimus pyrkii kokoamaan tietoa menneiden sukupolvien elämästä ja kertomaan vaihtuneiden sukupolvien vaiheista.

Sukututkimus tuo esiin yksilön merkityksen osana sukupolvien ketjua. Jos yksikin lenkki ketjusta puuttuu, ketju ei ole täydellinen. Tämän ketjun täydentäminen on haaste sukututkijalle. Jokainen yksilö tarvitaan osaksi sukunsa ketjua, joka voi jatkua satoja ja jopa tuhansia vuosia. Sukututkimustiedostoista voidaan helposti tulostaa monille aikoinaan eläneille henkilöille lukuisia jälkeläisiä, joiden syntymistä kyseinen esivanhempi ei ole voinut tiedostaa. Eikä yksikään ihminen ole olemassa ilman esivanhempiaan, joista valtaosa on jäänyt tälle tuntemattomiksi. Kymmenen sukupolven aikana on jokaisella ollut teoreettisesti noin kaksituhatta esivanhempaa. Erillisten esivanhempien määrää pienentävät sukulaisavioliitot, ilmiötä kutsutaan sukututkimuksessa ”sukupolvikadoksi”.

Maatalousyhteiskunnassa arvostettiin tilan säilymistä suvulla. Vanhimmalle pojalle annettiin usein isänsä etunimi. Tärkeää ei ollut, kuka yksilö vuorollaan oli isäntänä, vaan että tila säilyi suvussa ja siirtyi isältä pojalle.

Aiemmin sukututkimus ymmärrettiin lähinnä saman sukunimen omaavien miesten sukulaisuuksien selvittämiseksi. Jos sukunimi hävisi, suvun sanottiin kuolleen sukupuuttoon. Sittemmin suvun on ymmärretty jatkuvan samanarvoisesti myös äitien kautta, joten isä- ja äitilinjoja on nykyään tapana tarkastella tasapuolisesti. Ajatuksena on siis oletetun geneettisen periytymisen seuraaminen. Geenitutkimukset voivat nykyään mahdollistaa sukulaisuuden varmistamisen myös sukupolvien takaa, mitä tässäkin tutkimuksessa on suppeasti sovellettu.

Geeniperimä määrittelee yksilön edellytyksiä elämän haasteista suoriutumiseen. Mutta valta, varallisuus tai oppineisuus eivät periydy kuin enintään muutaman sukupolven päähän. Maineikkaillakin suvuilla on ollut nousu- ja laskuvaiheensa. Jokaisen yksilönon lopulta vastattava itse omasta elämästään ja siinä menestymisestä, vaikkakin halu turvata jälkeläistensä elämän edellytyksiä kuulunee normaaliin vanhemmuuteen.

Sukututkimuksen myötä saa tuntuman elinoloihin eri aikoina. Perhekohtainen tarkastelutapa tuo esiin riipaisevia kohtaloita kulkutautien, onnettomuuksien tai taloudellisten vaikeuksien kohdatessa perheitä voimallisesti. Vaikka lapsia on aiemmin syntynyt paljon, korkea lapsikuolleisuus on rajoittanut väestön kasvua. Myös äidit saattoivat menettää henkensä synnytyksessä. Lasten varhaiseen kuolemaan on ilmeisesti osattu asennoitua osana luonnon järjestystä. Mutta kun esimerkiksi pärnämäkisen Abraham Höltän perheen kaikki kahdeksan lasta kuolivat 1860–1880-luvuilla tauteihin alle 12-vuotiaina, olisi heille suonut tässä seikassa kohtuullisuutta.

Sodatkin ovat vaatineet uhrinsa. Tämän tutkimuksen sukutauluissa mainitaan kaatuneita sisällissodassa lähes 20 sekä talvi- ja jatkosodassa yli 40. Sodilla ja niiden uhalla on epäsäännöllisin välein ollut merkittävä vaikutus myös arkipäivän elämään. Ja olihan Mäntyharju vuosina 1743–1812 jaettuna kahden valtakunnan alueelle. Tutkimuksen kohteena olevat kylät olivat Suomen puolella, mutta kirkkoon oli mentävä Venäjälle.

Eläminen on kaikkiaan ollut aiemmin nykyistä raskaampaa ja hankalampaa. Jos nykyihminen palautettaisiin noihin oloihin, hänellä tuskin olisi henkisiäkään voimavaroja selviytymiseen. Näiden elinolojen erojen tiedostaminen ehkä auttaa suhteuttamaan omia arkipäiväisiä ongelmiamme esivanhempiemme kohtaamiin paljon suurempiin vaikeuksiin.

Höltän kylä on ollut aina liikenteellisesti helposti saavutettavissa. Ensimmäisten vakinaisten asukkaiden arvellaan tulleen kylälle vesiteitä pitkin Heinolan suunnasta. Yksi Suomen ensimmäisistä maantieväylistä, Suuri Savontie, kulki kylän läpi. Nykyisin Viitostie hoitaa samaa tehtävää. Höltän naapurikylä Kuortti onkin tullut tunnetuksi sesonkiaikojen liikenneruuhkistaan.

Höltässä ja sen lähialueella ei ole ratsutiloja eikä herraskartanoita. Niinpä tässä tutkimuksessa tarkastellaan tasapuolisesti niin talollisten kuin renkien ja piikojenkin elämänvaiheita. Itsenäisten talonpoikien on alun perinkin katsottu omistavan omat tilansa, maan viljelemisen katsottiin antavan oikeuden maan omistamiseen. Vakinainen asutus levisi vähitellen laajemmalle sen vuoksi, että eräalueiden omistajat tarvitsivat perheiden ja suvun kasvaessa pysyviä uudisasutuspaikkoja. Erämaat olivat perinteisesti olleet kyläkuntien nautinnassa. Vielä 1520-luvulla 90 prosenttia Suomen taloista oli talonpoikien omistuksessa. Kuningas Kustaa Vaasa laajensi kruunun omistusoikeutta liittämällä laajat asumattomat erämaat valtion haltuun julistaen ne vuonna 1542 Jumalan, kuninkaan ja kruunun omaisuudeksi. Verotuksen tehostamiseksi päätettiin maakirjojen pitämisestä. Veroa maksavat talonpojat luetteloitiin kylittäin. Suomen ensimmäinen maakirja oli Hämeen maakirja vuodelta 1539. Maakirjoilla on suuri merkitys sukututkimuksessa. Yhtenäiset kirkonkirjasarjat ovat tavallisempia vasta 1700-luvun alkupuolelta lähtien. Kirkonkirjoihin ihmiset kirjattiin maaseudulla niin, että jokainen merkittiin kuuluvaksi johonkin taloon. Jokaisen oli käytävä ainakin kerran vuodessa ehtoollisella, käynti merkittiin rippikirjaan. Irtolaisuus oli laitonta, ja siten jokaisen piti päästä jollakin perusteella jonkin talon väeksi. Isäntäväen lisäksi taloissa oli renkejä, piikoja ja erilaisia ammattilaisia kuten suutareita, räätäleitä ja mylläreitä. Taloihin kuului torppia, myös niissä saattoi olla apuväkeä. Läheiset sukulaiset saattoivat jäädä tilalle vanhuudenpäiviä viettämään.

Yksikerroksinen savupirtti oli 1700-luvulla yleisin asuinrakennus. Rakennusmateriaalina käytettiin poikkeuksetta hirsiä. Talven kylmimpinä aikoina tuotiin savupirttiin jopa karjaakin. Lasi-ikkunoita ei savupirteissä ollut, usein savuluukku toimi valoa antavana ikkunana.

Hölttä oli jo varhain perintötila, joka kulki perintönä suvussa. Alue tosin oli läänitetty 1500- ja 1600-luvuilla läänitysherroille, joille isännät maksoivat veronsa. Höltän talon verot menivät vielä 1700-luvulla ratsuväen korpraalin tai kornetin ylläpitoon, ja talo varusti myös sotilaan jalkaväen ruotuun.

Alussa koko Hölttä oli yhtä isoa tilaa. Vuosisatojen kuluessa alue on jaettu moniksi itsenäisiksi tiloiksi. Tila periytyi yleensä vanhimmalle pojalle, mutta muille perillisillekin on lohkottu tiloja. Myös torppa saattoi korvata perintöosan, millä vältettiin tilan pirstoutumista elinkelvottomiin osiin. Puolisot haettiin usein lähitiloilta, eräs ratkaisu oli sijoittaa poika kotivävyksi sopivaan taloon. Nykyisin kylän yhdeksästä suurimmasta tilasta kahdeksan on edelleen Höltän ensimmäisen tunnetun asukkaan, Olli Paavonpojan, jälkipolvien hallussa.

Väkimäärän kasvaessa haettiin ensimmäiseksi lisätilaa naapurikyliksi muodostuneilta alueilta. Niinpä Anetun ja Kuortin asukkaissa on ollut myös paljon Olli Paavonpojan jälkeläisiä.

Suku on siis hyvin kiinni juurissaan. Näin on eletty viiden vuosisadan ajan tasaista elämää, joka kuvannee hyvin suomalaisen maaseudun elämänmuotoa kautta sukupolvien yleisemminkin.

Tähän sukukirjaan on koottu eri historiikeissa aikaisemmin julkaistuja tietoja Höltän ja sen naapurikylien historiasta. Uutena tuloksena on pyritty saamaan aikaan kattava esitys mainitun Olli Paavonpojan jälkeläisten muodostaman suvun levittäytymisestä kantatilalta lohkotuille erillisille tiloille, naapurikyliin ja laajemmallekin Pertunmaalle ja Mäntyharjuun sekä lähikuntiin kuten Heinolaan, Hartolaan ja Hirvensalmelle. Talojen, niiden isäntäperheiden ja näiden sukulaisuuksien kuvausten osalta tiedot ulottuvat nykyaikaan....

Produkt-Details

• Erscheint lt. Verlag: 4.10.2023
• Sprache: finnisch
• Themenwelt: Sachbuch/Ratgeber ► Geschichte / Politik ► Allgemeines / Lexika
• Schlagworte: Anettu • Hölttä • kärpänen • Kuortti • Volanen
• ISBN-10: 952-80-5917-1 / 9528059171
• ISBN-13: 978-952-80-5917-2 / 9789528059172