Bengtsårin kasvatuslaitos ja koulukoti 1908-1940 (eBook)

Kari Koho, Markku Koho (Autoren)

eBook Download: EPUB

2024 | 1. Auflage
152 Seiten
Books on Demand (Verlag)
9789528073451 (ISBN)

Infos

Helsingin kaupunki perusti vuonna 1908 Bengtsårin kasvatuslaitoksen. Laitos toimi Bengtsårin saaressa nykyisen Hangon kaupungin alueella vuoteen 1940. Laitoksen nimi muutettiin myöhemmin koulukodiksi. Bengtsårin laitos oli tarkoitettu 9-17-vuotiaille suomen- ja ruotsinkielisille pojille, joilla oli käytösongelmia. Enimmillään siellä oli lähes sata turvaa ja huolenpitoa tarvitsevaa poikaa sekä 25 työntekijää. Bengtsårin olosuhteet olivat alussa vaikeat. Saareen kuljettiin soutamalla. Kaupassa käyntiin Hangossa meni koko päivä. Ei ollut sähköä eikä juoksevaa vettä. Asuttiin ahtaasti. Vuosien mittaan tilanne kuitenkin koheni: rakennettiin uutta ja kunnostettiin vanhaa; ostettiin moottorivene; saatiin sähköt. Saarella oli kansakoulu ja ammattikoulu. Pojat kävivät koulua ja tekivät työtä. Osa viihtyi ja osa ei. Osa pyrki karkuun. Tämä kirja kertoo miksi Bengtsårin laitos aikanaan perustettiin ja miksi se sijoitettiin kauas Helsingistä eristyksiin meren saareen. Samoin selvitetään poikien kotitaustoja, laitokseen joutumisen syitä, koulunkäyntiä, työntekoa, vapaa-ajan viettoa, karkumatkoja, huonoa käyttäytymistä ja rangaistuksia. Kirjassa kuvataan myös henkilökunnan elinoloja, asumista ja käyttäytymistä. Lisäksi kerrotaan asiakirjoista paljastunutta tietoa joidenkin työntekijöiden ongelmakäyttäytymisestä. Kirjan kirjoittajat ovat sodan jälkeen Bengtsåriin muuttaneiden Karjalan siirtolaisten lapsia ja nykyisiä kesäbengtsårilaisia. Kari Koho on eläkkeellä oleva diplomi-insinööri ja Markku Koho eläkkeellä oleva teknikko.

Textauszug

1. Lasten ja nuorten laitoskasvatuksesta

Suojelukasvatuksen käsite tuli Suomeen

Lasten ja nuorten rikollisuuden ehkäisyn ja vastustamisen keinot kehittyivät voimakkaasti 1800-luvun lopulla. Aikaisemmin rikollisuutta pyrittiin ehkäisemään rangaistuksilla, joista ankarin oli laitokseen sijoittaminen. Tämä koski sekä lapsia että aikuisia.

Uusi, lähinnä Keski-Euroopasta meille tullut ajatusmalli korosti ennaltaehkäisevää työtä. Sen mukaan laiminlyödyille, huonosti kotona hoidetuille ja pahantapaisille lapsille oli yhteis kunnan taholta annettava tehokasta suojelua ja kasvatusta. Toiminnan kohteeksi oli otettava sellaiset lapset ja nuoret, jotka olivat vaarassa ajautua rikollisiksi tai muuten huonoille teille. Tätä ajatusja- toimintamallia ryhdyttiin kutsumaan suojelukasvatukseksi.

Suojelukasvatukseen sisältyi tavoite tehokkaista toimenpiteis tä rikollisuutta vastaan. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt kovempia rikosoikeudellisia seuraamuksia – vaan täysin päinvastoin. Nyt kasvatuksessa pyrittiin soveltamaan uutta kokeellisessa tutkimuksessa saatua tietoa. Sen mukaan lapsen tai nuoren väärään suuntaan lähteneeseen kehitykseen voidaan vaikuttaa puuttumalla siihen mahdollisimman aikaisin. Kohti rikollisuutta vievä tie oli siis katkaistava heti alkuunsa. Rikollisuuden ennaltaehkäisy ja osaltaan myös sosiaaliset syyt johtivat siihen, että kunnat ja valtiovalta ryhtyivät vähitellen huolehtimaan apua tarvitsevista lapsista ja nuorista.

Ennen kuntien ja valtiovallan mukaantuloa vammaishuolto, lastenkodit ja muu apua tarvitsevien lasten tukeminen olivat pääosin erilaisten järjestöjen, yhdistysten ja kirkon vastuulla.

Esirikolliset lapset

Suojelukasvatukseen sisältyi käsitys siitä, että ongelmalliset ja kohti rikollisuutta etenevät esirikolliset lapset voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään: huonohoitoiset tai laiminlyödyt lapset sekä pahantapaiset lapset. Näihin ryhmiin kuuluvien lasten katsottiin olevan lähinnä työväenluokkaisia ja peräisin heikoista, tavallisesti köyhistä oloista.

Suojelukasvatuksen ajatusmallin mukaan huonohoitoisuus tekee lapsista alttiita ympäristön huonoille vaikutteille ja johtaa helposti myöhempään rikollisuuteen. Huonohoitoisuudella tarkoitettiin tässä heikkoja kasvuolosuhteita: huonoa hoitoa ja huonoa kasvatusta.

Lasten uskottiin siirtyvän turmeluksen tiellä ensin huonohoitoisista pahantapaisiin ja siitä edelleen rikollisiin lapsiin. Jos kerran näin oli, tuntui selvältä, että huonohoitoiset lapset oli saatava pois rikollisuuteen johtavasta kierteestä. Ajatuksena oli, että kierre voidaan katkaista irrottamalla heidät huonosta ympäristöstään ja sijoittamalla heidät lastenkoteihin tai eläteiksi hyviin yksityisiin koteihin. Vastaavasti jo pahantapaisiksi kasvaneet lapset sijoitettaisiin koulukoteihin tai turvakoteihin, ja rikolliset lapset eristettäisiin tiukan kurin kasvatuslaitoksiin.

Kuritusta ja pakkotyötä

Vaivaishoitolaissa ja irtolaislaissa määrättiin 1800-luvun loppupuolella, että alle 15-vuotiaille kerjääville tai kuljeksiville lapsille voitiin määrätä ruumiillista kuritusta. Tätä vanhemmille lapsille voitiin määrätä työtä.

Pakko tehdä työtä kuului tuon ajan ajatusmaailmassa ja lainsäädännössä yleisemminkin kasvatukseen, kurinpitoon ja rangaistuksiin. Tämä koski kaikkia laitoksiin tuomittuja työkykyisiä – myös alaikäisiä. Usko pakollisen työnteon parantavaan vaikutukseen alkoi hiipua vasta 1940-luvulla.

Työnteon pakko ei siis koskenut pelkästään rangastuslaitoksia. Lähtökohta oli, että vastikkeetonta yhteiskunnan apua ei työkykyiselle annettu. Muun muassa kasvatuskoteihin sijoitettujen lasten ja lastenkodeissa olleiden lasten edellytettiin korvaavan työnteollaan heistä aiheutuneita kustannuksia.

Holhouslaki vuodelta 1903 teki mahdolliseksi ottaa vanhemmilta heidän oikeutensa kasvattaa lapsia, jos he siveettömän tai rikollisen elämän vuoksi olivat osoittautuneet siihen sopimattomiksi ja kykenemättömiksi.

Vuoden 1889 rikoslain mukaan julkinen valta ei rankaise alle 15-vuotiasta rikokseen syyllistynyttä lasta. Samalla säädettiin kuitenkin, että rikokseen syyllistynyt seitsemän vuotta täyttänyt lapsi oli lähetettävä kasvatuslaitokseen tai että lasta oli rangaistava kotona. Jos lapsi lähetettiin kasvatuslaitokseen, hänen piti olla siellä niin kauan kuin olosuhteet vaativat, mutta kuitenkin enintään 18-vuotiaaksi.

Suojelukasvatuskomitea loi suuntaviivat

Senaatti asetti vuonna 1902 komitean suunnittelemaan lasten suojelukasvatuksen järjestämistä. Komitea määritteli, että suojelukasvatus on laiminlyödyille, ruumiillisesti huonohoitoisille, pahoinpidellyille ja pahantapaisille lapsille yhteiskunnan taholta annettavaa erityistä suojelua ja kasvatusta.

Komitean työ ei johtanut suojelukasvatusta koskevaan lainsäädäntöön kuten alun perin oli ollut tarkoitus. Sen työn tuloksia hyödynnettiin kuitenkin lastensuojelun järjestämisessä ensin kuntatasolla, jossa tiennäyttäjänä toimi Helsingin kaupunki. Valtiovalta tuli mukaan vasta myöhemmin.

Komitea korosti rikollisuutta ennalta ehkäisevän työn tärkeyttä ja kirjoitti mietinnössään mm. seuraavasti: ”Maassamme on suuri, tuhansiin nouseva lukumäärä lapsia, joista asianomaiset kirkkoherrat tai väestön keskuudessa työskentelevät opettajat ovat olleet sitä mieltä, että nämä lapset ovat vaarassa joutua harhaan, ellei yhteiskunta ojenna tavalla tai toisella avustavaa kättä heidän kasvattamisekseen".

Ote julkaisusta: Kertomus Helsingin kaupungin kunnallishallinnosta vuonna 1903, Helsingin kaupunginarkisto:http://yksa.fi/100211/141570597673900

Helsingissä vuonna 1903

huostaanotettujen lasten taustoista

– – –

... on syynä lasten pahantapaisuuteen etupäässä ollut juoppouden ja siveettömyyden ylipäänsä aikaansaamat epäkohdat kodeissa. Mutta myöskin köyhyys ynnä tietämättömyys sekä siveel listen periaatteiden puute niissä, joilla on ollut edesvastuu lasten kasvatuksesta, on osaltansa saattanut heitä väärille teille.

Niinpä monet vanhemmat lähettävät lapsensa kerjuulle, myy mään sanomalehtiä y. m., jonka kautta he tulevat melkein myötäänsä oleskelemaan kaduilla ja toreilla, kaikenlaisten kiusauk sien ja varsinkin vanhempain toverien turmiollisen vaikutuksen alaisina.

Ei ole myöskään mitään tavatonta, että vanhemmat selkäsaunan uhalla käskevät lapsensa kerjäämään kokoon sen tai sen verran rahaa, ennenkuin saavat tulla kotiin. Tuollaisille luonnottomille vanhemmille on tietysti varsin yhdentekevä, tulevatko lapset ensinkään kotiin yöksi vai jäävätkö kokonaan pois.

Kun sitä paitsi vanhempain, köyhyyden tähden, usein täytyy lapsineen asua yhdessä muiden henkilöin kanssa samassa huoneessa, ovat heidän mielestään tavallisesti lapset parhaiten pois tieltä, kun oleskelevat ulkosalla, erityisesti huomauttamattakaan muita, ahtaista asunnoista johtuvia siveellisiä vaaroja.

Että naimattomilla naisilla yleensä ei ole edellytyksiä kasvattamaan lapsiansa, varsinkin jos niitä on useampia, johtuu melkein asian luonnosta; mutta myöskin isän ja varsinkin äidin varhainen kuolema on usein näyttäynyt olevan lapsille vahingoksi ja onnettomuudeksi.

– – –

Valtion kasvatuslaitokset

Alaikäisiä rikollisia varten perustettiin valtion ylläpitämiä kasvatuslaitoksia. Niiden syntyyn vaikutti kasvava ymmärrys siitä, että lapsen paikka ei ollut vankilassa aikuisten joukossa. Kasvatuslaitokset tulivat Suomen lainsäädäntöön vuonna 1866. Tuolloin mahdollistettiin alle 18-vuotiaan rikoksesta tuomitun nuoren pahantekijän sijoittaminen vankeinhoitolaitoksen alaiseen kasvatuslaitokseen, joka oli rangaistuslaitos. Laitoksessa tarkoituksena oli vieroittaa lapset sosiaalisesta ympäristöstään ja myös vanhemmistaan. Työnteko oli oleellinen osa kasvatuslaitoksessa olemista ja siis osa rangaistusta.

Vuonna 1922 suojelukasvatuksen sosiaalipoliittinen puoli tuli valtiovallan toiminnassa voimakkaasti mukaan. Tuolloin laissa valtion kasvatuslaitoksista haluttiin vahvistaa turvakotien ja muiden suojelukasvatuksellisten laitosten asema...

Produkt-Details

• Erscheint lt. Verlag: 16.5.2024
• Sprache: finnisch
• ISBN-13: 9789528073451 / 9789528073451